Kauko Saari: Korva, kuulo ja musiikki

Musiikki koetaan lähes aina miellyttävänä, minkä vuoksi siksi sitä ei pidetä vaarallisena. Viihdyttäväkin musiikki muuttuu meluksi, kun se on liian voimakasta ja aiheuttaa fyysisiä ongelmia. Yleinen harhakäsitys on, että miellyttävä ääni ei aiheuta kuulovaurioita. Käsitys on virheellinen, koska ratkaisevinta on äänenpaine.

Kuulo on musiikin ja äänen kanssa tekemisissä oleville korvaamattoman tärkeä työkalu. Ammattilaisilla tulisikin olla riittävästi tietoa melun vaikutuksista sekä heidän itsensä että kuulijoiden kuuloon. Oikeanlainen kuulonsuojaus on eräs keino ennaltaehkäistä kuulovaurioita. Parhaimmillaan kuulonsuojaimet heikentävät häiritseviä taustaääniä ja parantavat musiikin laatua.

Asumisterveysohje määrittää yleisötapahtuman järjestäjän velvollisuudeksi huolehtia yleisön kuulonsuojauksesta, mikäli melualtistus ylittää 85 desibeliä(A) kahdeksalle tunnille tasoitettuna. Yleisöä altistavan melun keskimääräinen äänenpainetaso saa olla korkeintaan 100 desibeliä(A). Työntekijöiden kuulonsuojauksessa noudatetaan puolestaan voimassa olevaa meluasetusta.

Konserteissa melutaso nousee kuitenkin helposti yli 95desibelin(A), mikä voi vahingoittaa kuuloa pysyvästi. Kovimmillaan musiikki on äänentoistolaitteiden läheisyydessä, minkä vuoksi etäisyyttä yleisön ja vahvistimien välillä tulisi kasvattaa.

Jos korvissa vinkuu tai suhisee melualtistuksen jälkeen, saattaa kyseessä olla peruuttamattoman vahinko kuulosimpukassa. Ääniaistimukset ovat yleensä aluksi tilapäisiä, mutta voivat jäädä pysyväksi tinnitukseksi.

Musiikki on sekamelua: rummut tuottavat impulssimelua, viulu tasaista melua ja kokonainen orkesteri on niiden yhdistelmä. Melu, jossa on paljon impulsseja, on aina vaarallisempaa kuin vastaava tasainen melu. Äänenvoimakkuudet vaihtelevat myös soittimittain (ks. taulukko).

Taulukko: Soittimien äänenvoimakkuuksia. Mittaukset on tehty kesken session, jolloin on saatu ylin ja alin desibelilukema.

Äänenpaineen mittaaminen tapahtuu joko desibeli- tai annosmittarilla. Desibelimittarilla mitataan hetkelliset äänenpaineet. Yleisimmät mittarit ovat A-suotimella varustettuja ja sopivat siten korkeimpien taajuuksien mittaamiseen. Desibelimittareita saa sekä A- että C-suotimella varustettuina, joilla voidaan mitata niin korkeat kuin matalat äänenpaineet.

Annosmittarilla mitataan pidempiaikaisia jaksoja, kuten esimerkiksi päivittäinen kokonaisaltistus. Tietyllä laskukaavalla saadaan laskettua myös keskiarvo eli ekvivalenttitaso. Annosmittarilla suoritetaan esimerkiksi työpaikoilla tehdyt mittaukset, ja mittaustapa on hyväksytty virallisesti. Desibelimittarilla saadut arvot ovat enemmän tai vähemmän kyseenalaisia, jollei mittauksia tee niihin tarkemmin perehtynyt henkilö.

www.kuuloliitto.fi